torstai 15. maaliskuuta 2012

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu


Miten on mahdollista, että Kiinasta tulee niin paljon huippusuorittajia? Pianisteja, viulisteja, tohtoreita, lääkäreitä, voimistelijoita... Tämä kirja antaa hyvin konkreettisen käsityksen mistä kiinalaisten menestyminen johtuu, eikä siinä ole geeneillä mitään tekemistä. Kyse on kiinalaisesta tavasta kasvattaa lapsia. Amy Chua kertoo, kuinka on kasvattanut omat lapsensa kiinalaisen mallin mukaan ja vertailee, kuinka se eroaa tyypillisestä länsimaalaisesta tavasta. Toki kyse on vain karkeista yleistyksistä, sillä ei ole olemassa mitään yhtä "länsimaalaista lastenkasvatustapaa", kuten kaikki ymmärtävät. 

Amyn vanhempi tytär, Sophia, on menestyksekäs pianisti ja kympin oppilas koulussa. Nuorempi tytär Lulu kasvoi viulun parissa ja menestyi myöskin koulussa. Koulumenestys oli itsestäänselvä asia, sillä kiinalaisäidit eivät kertakaikkiaan hyväksy kymppiä huonompia numeroita. Kotona harjoitellaan, päntätään, uhkaillaan, huudetaan ja solvataan niin kauan että asiat pysyvät päässä. Sama koskee Amyn tytärten pianon ja viulun soiton harjoittelua. Soittamista harjoitellaan monta tuntia päivässä, kiukuttelua ei hyväksytä, eikä äidille sanota vastaan. 

Kirja herätti paljon tuntemuksia, lähinnä mietin mielessäni kuinka itsekäs ja  tyrannimainen äiti Amy oli. Kuitenkin siitä nousi myös toisenlaisia ajatuksia. Kuten Amy kirjassaan kuvaa, hän käytti kaiken vapaa-aikansa tytärtensä soittamisen vahtimiseen ja valmentamiseen ja koulumenestyksen valvomiseen. Tämä tietysti tarkoitti myös sitä, ettei tyttärillä ollut vapaa-aikaa, ei aikaa tavata ystäviään koulun jälkeen tai mennä yökylään, mutta kuinka moni äiti oikeasti käyttää kaiken työstä liikenevän aikansa lastensa kanssa? Toki tässä kasvatustyö meni täysin överiksi, eikä kenenkään lapsen soisi kokevan samanlaista painostamista ja kohtelua kuin Amyn lasten, mutta inhimillisemmässä mittakaavassa suunta on oikea. Lasten kanssa tulisi viettää paljon enemmän aikaa, olla kiinnostuneita heidän tekemisistään ja menemisistään sekä asettaa heidät etusijalle elämässään. 

Amy Chuasta jäi mielikuva, ettei hänellä ole minkäänlaista empatiakykyä ketään kohtaan, eikä kykyä nähdä kenenkään muun tunteita ja toiveita kuin omiaan. Haluaisin kovasti tietää, mitä Amyn tuttavat, työtoverit ja ystävät ovat hänestä ajatelleet luettuaan kirjan. Jos omaan ystäväpiiriini kuuluva henkilö kirjoittaisi samanlaisen kirjan omien lastensa kasvatuksesta voi olla, etten osaisi enää suhtautua häneen samalla tavalla totuuden paljastuttua. 

2 kommenttia:

Paula kirjoitti...

Amysta saa tosiaan melkoisen kylmän kuvan, mutta itse luin äitinä tätä kirjaa niin, että peilasin omia (ja länsimaisia) kasvatusnäkemyksiä Chuan vastaaviin. Sain mielenkiintoisen ristivedon aikaiseksi! Minusta länsimainenkaan kasvatusmalli, jossa pahimmillaan lapsi vie ja vanhemmat vikisee, ei ole ideaali, joskaan en tiikeriäitiyttäkään ihannoi.

Miiru kirjoitti...

Olen samaa mieltä, luulen että kultainen keskitie on tässäkin asiassa paras. Vanhempien on otettava vastuu lastensa kasvatuksesta ja ohjattava oikeaan suuntaan, mutta mielestäni myös lapsella on oltava jotain sananvaltaa esim. harrastustensa suhteen.