Anna Godbersen: Huumaa

Huumaa sai kunnian olla vuoden viimeinen lukemani kirja, vuosi päättyy siis melko keveissä tunnelmissa. Eletään vuotta 1899 ja Manhattanin seurapiireissä kuohuu. Henry Schoonmaker ja Elizabeth Holland ovat julkistaneet kihlauksensa kaikkien yllätykseksi. Monet olivat odottaneet Henryn naivan Elizabethin ystävän Penelopen, samoin kuin Penelope itsekin. Elizabethilla ja Henryllä ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa, vaikka kumpaakaan ei lähestyvä avioliitto ilahduta lainkaan. Ystävyys- ja perhesuhteet joutuvat koetukselle kaikkien yrittäessä vaikuttaa tuleviin tapahtumiin omien etujensa nimissä.

Vaikka kirjaa tuskin voi kuvata muuten kuin keveäksi lukemiseksi, se oli aivan oikeanlainen lomakirja. Juonitteluja, rakkautta ja pukuloistoa, kirjasta ei puuttunut oikeastaan mitään. Siinä oli juuri tarpeeksi ilkeitä ihmisiä ja kutkuttavia juonenkäänteitä, jotta mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun. Toki kirja myös päättyi sellaiseen kohtaan, että seuraavakin osa on etsittävä käsiin. 

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami on japanilainen kirjailija, jolta on suomennettu useita teoksia. En ole lukenut niistä yhtäkään, mikä on harmi, koska olisin ehkä saanut tästä kirjasta jotain enemmän irti jos olisin. Juoksemisen filosofiansa lisäksi hän pohtii kirjassa myös romaanikirjailijana olemisen vaatimuksia sekä sitä, miten juokseminen sopii yhteen kirjoittamisen kanssa.

Miksi sitten lainasin tämän kirjan? En ole ihan varma, en nimittäin todellakaan ole mikään juoksija. En ikimaailmassa pystyisi juoksemaan maratonia, kymmenen kilometriäkin tekisi tiukkaa. Kuitenkin aloitin hölkkäharrastuksen muutama vuosi sitten ja jotain kummallisen koukuttavaa siinä on. Se tunne, kun huomaa viimein pystyvänsä hölkkäämään kauemmin kuin viisi minuuttia ilman että tuntee kuolevansa on upea! Ajattelin Murakamin käyvän läpi kirjassaan samankaltaisia tunteita ja niin hän käykin. Tosin täysin eri tasolla kuin mitä itse olen, kirjassaan hän kertoo valmistautumisestaan ties kuinka monenteen maratoniinsa. 

Ei tämä mikään maata mullistava lukukokemus ollut, ehkä jopa vähän pitkäveteinen välillä. Kuitenkin oli mukava lukea jonkun pitkään juoksemista harrastaneen ajatuksia ja kokemuksia, sekä huomata että tuska ja epätoivo seuraavat mukana vaikka juoksisi kuinka pitkään. En enää tunne itseäni ihan niin onnettomaksi sunnuntaihölkkääjäksi, pääasia on saada itsensä liikkeelle. 

C. J. Sansom: Musta tuli

Kyttyräselkäinen asianajaja Matthew Shardlake on jälleen saanut toimeksiannon Englannin kuninkaan pääministeri Thomas Cromwellilta. Hänen pitää etsiä salaperäistä mustaa tulta sekä sen valmistusohjetta, sillä ilman sitä Cromwellin asema hovissa horjuu uhkaavasti. Tuntemattomat viholliset uhkaavat Shardlakea ja kaikkien asiasta jotain tietävien henki on vaarassa. Samaan aikaan hän yrittää saada pelastettua nuoren Elizabethin kuolemantuomiolta. Häntä syytetään serkkunsa murhaamisesta, mutta Elizabeth ei suostu puhumaan mitään tapauksesta.

Kirja sijoittuu 1500-luvun Englantiin ja Cromwellkin on oikea historiallinen henkilö. Kirjailijalla on myös paljon tietoa sen ajan elin- ja asuinolosuhteista, jotka ylimalkaisestikin kuvailtuna saavat inhon väreet kulkemaan iholla. Liejua, likaa ja jätteitä haisemassa kaduilla ja kodittomia kerjäläisiä tuhansittain. Jos jouduit vankilaan, hyvällä onnella kuolit siellä ennen joutumista kidutuslaitteisiin tai kitumaan hitaasti kuoliaaksi hirressä.

Tapahtumat etenevät kirjassa verkkaisesti. Toisaalta on ihana lukea välillä kirjoja joissa kaikki ei selviä parilla puhelinsoitolla, eikä paikasta toiseen liikuta muutamassa minuutissa. Toisaalta taas tarina oli ehkä liikaakin venytetty ja hidastempoinen. Sivuja on lähes 600, mielestäni siitä olisi hyvin voinut tiivistää jonkinverran pois. Pidin kyllä enemmän Sansomin edellisestä kirjasta Luostarin varjot, sillä siinä loppuratkaisu tuli yllätyksenä ja tarina kiinnosti loppuun saakka, tätä lukiessa tuli jo vähän ähky puolenvälin jälkeen. Shardlake -sarjassa on englanniksi ilmestynyt Mustan tulen jälkeen jo kolme kirjaa, aion kyllä lukea nekin.

Philippa Gregory: The Lady of the Rivers

Jacquetta on jokien Jumalattaren Melusinan jälkeläinen ja saanut ennustamisen kyvyn. Hänet naitetaan Bedfordin Herttualle, joka yrittää Jacquettan avulla saada selville viisasten kiven salaisuuden, sekä saada apua Englannin sotatoimiin Ranskassa. Kaikenlaisen taikuuden ja ennustamisen käyttäminen on kuitenkin vaarallista, sillä 1400-luvun Englannissa noituudesta syytetyt poltetaan roviolla.

Ylläoleva juoniselostus kattaa suunnilleen ensimmäiset sata sivua kirjasta. Sen jälkeen tapahtuu hengästyttävän paljon asioita; sotia, juonitteluja, vallankaappauksia... Itseasiassa kuvittelin aloittaessani kirjan lukemisen, että Jacquettan yliluonnolliset taidot olisivat suuremmassa osassa ja vaikuttaisivat enemmän kirjan tapahtumiin. Loppujen lopuksi kirja kertoo kuitenkin enemmän Henry VI:n ja kuningatar Margaretin tarinaa, jossa kylläkin Jacquettalla on hyvin keskeinen osa. 

En pitänyt kirjailijan tavasta kertoa tarinaa. Vaikka kirja on kirjoitettu Jacquettan näkökulmasta, jäi se kuitenkin todella irtonaiseksi, eikä henkilöihin saanut oikein otetta. Esimerkiksi Jacquettan lasten syntymät kuitattiin sillä, että kerrottiin syntyneen lapsen nimi ja seuraavaksi Jacquetta palasikin jo hoviin ja jätti lapsensa hoitajien ja imettäjien huomaan. En pysynyt lainkaan perässä siitä, kuinka monta lasta hänellä lopulta edes oli. Kaipasin enemmän yksityiskohtien kuvailua, mutta myös ympäristön ja ihmisten kuvailua. Minulla ei esimerkiksi ole minkäänlaista mielikuvaa 1400-luvun englantilaisten pukeutumisesta, eikä kyllä ole tämän kirjan lukemisen jälkeenkään. Jotenkin tuntui kuin olisi lukenut lasten satua; saduissahan ei juuri mennä yksityiskohtiin, vaan juurikin vain kerrotaan tapahtumista ulkopuolisen silmin. 

Haukuttuani kirjailijan tavan kirjoittaa täytyy lopuksi myöntää, että mieleenkään ei tullut jättää kirjaa kesken. Tempauduin täysin mukaan tapahtumiin. Olen pohtinut haluanko lukea muita kirjailijan kirjoja, enkä ole vielä päässyt siitä selvyyteen. Gregoryn kirja Valkoinen kuningatar kertoo Jacquettan tyttären Elisabetin tarinan, joten se olisi looginen valinta seuraavaksi luettavaksi. Mielenkiintoa toki lisää myös se, että henkilöt ovat todella olleet olemassa ja tapahtumat perustuvat todellisiin tapahtumiin.