Anna Svedholm syntyi 1896 ja eli yli 90-vuotiaaksi. Näistä vuosistaan hän vietti Kellokosken mielisairaalassa kroonista skitsofreniaa sairastavana 55 vuotta. Siellä hän kehitti itselleen uuden henkilöllisyyden, Prinsessan, joka asusteli kesäpalatsissaan Kellokosken sairaalassa aatelisten, korkea-arvoisten virkamiesten ja alamaisten keskellä. Kellokosken kylä oli hänen valtakuntansa ja kyläläiset alamaisia, joiden hyvinvoinnista ja toimeentulosta Prinsessa kantoi huolta.
Kirja antaa Prinsessan tekemisten ohella vähän viitteitä myös siitä, millaista psykiatrinen hoito oli viime vuosituhannella. Kun tehokkaita lääkkeitä ei oltu vielä keksitty, käytettiin muun muassa eristämistä, malarian istuttamista ja insuliinishokkeja. Mielisairaudet olivat käytännössä kroonisia, parantumattomia ja esim. skitsofreniaan sairastunut oli melko varmasti tuomittu elämään sairaalassa lopun ikänsä.
Tämä oli mukavan positiivinen elämäntarina, vaikka kirja antoi varmaan aika siloitellunkin kuvan Prinsessasta. Nykyään ei tämänkaltaista yhteisöä osaa edes kuvitella, missä kyläläiset antavat sairaalan potilaiden tulla käymään kutsumatta, ottavat heitä töihin ja hyväksyvät osaksi omaa yhteisöään. Pankinjohtajakin antoi ystävällisesti Prinsessalle aina (vanhentuneita) shekkejä, kun hän halusi lahjoittaa puutteessa eläville alamaisilleen rahaa. Prinsessa onnistui tekemään elämästään olosuhteista huolimatta sellaisen kuin halusi, kunnioitettuna ja pidettynä ihmisenä, joka halusi auttaa ja ilahduttaa muita. Siinä on tavoitetta meille muille.
