Lorna Byrne: Toivon viesti enkeleiltä

Lorna Byrnen kolmas omaelämäkerrallinen kirja jatkaa kahden edellisen jalanjäljissä. Lorna on lapsuudesta asti nähnyt enkeleitä ja pystyy puhumaan heidän kanssaan. Hän kertoo, että jokaisella ihmisellä on oma suojelusenkelinsä, mutta näiden lisäksi on olemassa lukemattomia erilaisia enkeleitä eri tehtävissä. Enkelit pyrkivät parhaansa mukaan auttamaan meitä, mutta heidän ohjeitaan ja apuaan täytyy osata ottaa vastaan, sekä myös itse pyytää apua silloin kun sitä tarvitsee.

Olen parhaillaan lukemassa toista täysin vastakkaista kirjaa, Richard Dawkinsin Jumalharhaa. On mielenkiintoista rinnastaa nämä kaksi kirjaa, joista toisessa enkelit ja Jumala kuuluvat Lornan jokapäiväiseen elämään ja ovat ainakin hänelle todistettavasti totta, ja toisessa pyritään kaikin keinoin todistamaan ettei uskonto ja Jumala voi olla totta. Itse olin vahvasti aiemmin Dawkinsin kannalla, mutta jotain Lornan kirjassa on sellaista, ettei sitä voi vain pyyhkäistä sivuun. Tottakai olen epäileväinen hänen motiiveistaan ja totuudestaan, mutta kuten lähes kaikissa kirjan arvioissa kerrotaan, se antaa toivoa. Mikä on sen ihanampi ajatus kuin kuvitelma enkeleistä ympärillämme auttamassa ja antamassa toivoa? Toisaalta Dawkinsin mukaan juuri se onkin yksi syy miksi uskonto ylipäätään on levinnyt maailmaan; antamaan toivoa ja uskoa siihen, ettei tämä elämä ole se ainoa. 

Umberto Eco: Ruusun nimi

Kirjan tapahtumat sijoittuvat italialaiseen munkkiluostariin 1300-luvulla. Riidat eri uskonnollisten koulukuntien välillä ovat kärjistymässä, joten englantilainen William Baskerville apulaisineen on kutsuttu tekemään sovintoa osapuolien välille Italiaan erääseen luostariin. Ennen kuin he ehtivät paikalle, löytyy yksi munkeista oudosti kuolleena. Apotti pyytää Williamin apua kuoleman selvittämisessä mutta tilanne pahenee päivä päivältä, sillä uusia murhia tapahtuu tihenevään tahtiin.

Vaikka murhat ja niiden selvittäminen näennäisesti ovat pääosassa, suurin osa kirjasta käsittelee kyllä ihan muuta. Filosofisia pohdintoja ja suorastaan puuduttavaa päättelyä on sivukaupalla ja täytyy sanoa, että iso osa niistä meni pään lävitse tarttumatta ollenkaan ajatuksiin kiinni. Pelottavia, puolen sivun mittaisia virkkeitä ja piiitkiä luetteloita kahlatessa tuntui välillä siltä, että kirjailija on jaaritellut vain jaarittelemisen ilosta, ilman että olisi kiinnittänyt lainkaan huomiota tarinan sujuvaan etenemiseen. 

No, joka tapauksessa kirja on klassikko, bestseller ja ainakin takakannen mukaan Eurooppalainen suurromaani, joten eihän se kokonaan huono ole. Kieltämättä viimeisen sivun luettuani olin helpottunut, mutta toisaalta nautin kyllä tarinasta. Jos sen olisi saanut tiivistettyä vähän lyhyempään ja tiiviimpään pakettiin ilman ylenpalttista filosofointia se olisi ollut enemmän minun makuuni, toisaalta ehkä kirjan klassikkomaine olisi ollut mennyttä samalla. 

Carlos Ruiz Zafon: Taivasten vanki

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kolmas ja toistaiseksi viimeinen kirja on viimeinkin luettu. Lopun perusteella voisi kyllä kuvitella jatkoa tulevan, eikä se ollenkaan huono juttu olisikaan. Olen näiden kirjojen lukemisella mennyt ulos omalta mukavuusalueeltani ja huomasin pitäväni siitä :) Esipuheessa sanotaan, että kirjat voi lukea omina kokonaisuuksinaan missä järjestyksessä tahansa, mutta mielestäni etenkin tämä viimeinen osa kannattaa myös lukea viimeisenä.

Kirja kertoo Daniel Semperen ystävän Ferminin tarinan. Mies Ferminin menneisyydestä saapuu Semperejen kirjakauppaan etsimään häntä ja jättää hänelle mystisen viestin. Fermin pelästyy silminnähden, mutta ei suostu puhumaan asiasta mitään. Viimein Daniel saa Ferminin avautumaan ja saa kuulla paitsi Ferminin menneisyydestä, myös omasta perheestään asioita joita ei olisi osannut kuvitellakaan.

Kirja oli yllätyksekseni melko ohut, vain reilut 300 sivua. Ei se Tuulen Varjolle vertoja vetänyt, mutta oikein mukava tarina silti. Kirjailijan tavassa kirjoittaa on jotain todella yksinkertaista ja koukuttavaa, lukemista ei vain voi jättää kesken. Ehkä jatkoa sarjaan todellakin seuraa, sitä odotellessa.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Pitkäksi venähtäneen kesätauon jälkeen otan jälleen itseäni niskasta kiinni ja alan bloggaamaan. Luin kesälläkin tottakai, mutta vähän kevyempiä kirjoja, joista en oikeastaan mitään blogattavaa edes keksinyt. Gillian Flynnin kirjaan törmäsin ihan sattumalta, katsellessani kirjaston nettisivuilta uutuuksia. Varauksia oli jo mahdottoman paljon ja itselleni epätyypilliseen tapaan laitoin kirjan varaukseen, vaikken oikeastaan tiennyt siitä mitään. Toki olin ylistäviä arvioita lukenut netistä.

Amy ja Nick ovat aviopari, jolla ei mene kauhean hyvin. Molemmat on irtisanottu töistään ja Nickin äidin sairastuttua vakavasti he joutuvat muuttamaan New Yorkista Nickin lapsuuden kotikaupunkiin Missouriin. Heidän viisivuotishääpäivänään tapahtuu kauheita; Amy katoaa kotoaan ja hänen epäillään joutuneen murhatuksi. Mutta kuka on syyllinen?

Kirja oli kirjoitettu vuorotellen Amyn ja Nickin näkökulmista. Kuten kannessa sanotaan, jokaisella tarinalla on kaksi puolta. Tässä tapauksessa ne eroavat toisistaan melkoisesti. Juonen edetessä tulee selväksi, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Voiko toista ihmistä koskaan todella tuntea? Vai onko mahdollista tuntea toinen liiankin hyvin?

Kirjaa on kehuttu laajasti, mutta silti itselleni jäi vähän valju olo. Se oli "ihan hyvä", mutta ei suinkaan parasta jännityskirjallisuutta mitä olen lukenut. Kirjailijalla on taito kirjoittaa eri ihmisten näkökulmista uskottavasti, mutta juonen osittaiset epäuskottavuudet jäivät kaihertamaan. Toisaalta kirja oli pakko saada lukea loppuun asti ja etenkin puolenvälin jälkeen mielenkiinto syttyi uudelleen. 

Lucy Dillon: Eksyneiden sydänten koti

Rachel perii Dot-tädiltään tämän maaseudulla sijaitsevan talon ja tilukset. Perintöön kuuluu myös lemmikkikoira sekä koirahoitola, jossa majailee pelastettuja löytökoiria kunnes niille löydetään sopivat uudet omistajat. Rachelilla ei ole minkäänlaista kokemusta koirista, mutta hänen on pakko muuttaa uuteen taloonsa ainakin siksi aikaa, että saa käytyä lävitse tätinsä tavarat ja mietittyä, mitä tekee tiluksille ja koirille.

Etukannessa kirjaa kehutaan lämminhenkiseksi, hauskaksi ja romanttiseksi. Näitä kaikkia se olikin. Lisäksi myös ennalta-arvattava kuin mikä, vähän mitäänsanomaton, mutta silti aika ihana. En ole mikään koiraihminen, mutta kirjailija selvästi on. Jos kirjan pääosassa olisivat olleet kissat, olisin ollut täysin myyty :) 

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Sherlock Holmesin luojan Arthur Conan Doylen yksi päiväkirjoista on ollut kadoksissa hänen kuolemastaan saakka. Sherlockistit ovat etsineet sitä lakkaamatta vuosikymmeniä ilman tulosta. Nyt kuitenkin eräs heistä on ilmoittanut löytäneensä päiväkirjan ja lupautunut kertomaan siitä Sherlock-harrastajien kokouksessa. Hänet kuitenkin murhataan ennen kokousta hotellihuoneessaan ja päiväkirja on jälleen kadoksissa. Harold White on vannoutunut Sherlock- fani, joka uskoo löytävänsä murhaajan sekä päiväkirjan seuraamalla yksinkertaisesti Sherlock Holmesin metodeja.

Voisi sanoa melko kunnianhimoiseksi tavoitteeksi kirjoittaa historiallista fiktiota Conan Doylen elämästä Sherlock Holmesin tyyliin. Kirja oli kirjoitettu mukavan helppolukuisella tavalla niin, että joka toinen luku kertoi nykyajasta ja Haroldin tutkimuksista ja joka toinen Arthur Conan Doylesta 1800-luvun lopulla, ajanjaksosta jonka kadonnut päiväkirja kattoi. Jännittäväksi kirjaa ei kuitenkaan voinut sanoa. Juoni sinänsä oli mielenkiintoinen, mutta loppujen lopuksi sekin jäi vaisuksi, samoin kuin päähenkilöt. Iltalukemisena ennen nukahtamista kuitenkin ihan mukava kirja.

Jeff Lindsay: Dexterin kolkko kutsumus & Dexter in the dark

Dexter Morgan on poliisin rikospaikkatutkija, jolla on salaisuus. Hän on myös sieluton sarjamurhaaja, jolle ikävien ihmisten rankaiseminen on elämäntehtävä. Mutta hän toki murhaa vain niitä jotka sen ansaitsevat, kuten pedofiilejä ja toisia tappajia. Tässä tehtävässä häntä auttaa "Synkkä Kyytiläinen", Dexterin päässä asustava varjo. 

Dexterin omantunnon ja inhimillisyyden puutteet aiheuttavat hänelle myös suuria vaikeuksia ymmärtää toisia ihmisiä ja heidän käyttäytymistään. Hänestä on kuitenkin tullut taitava näyttelemään erilaisia tunnetiloja sekä arvailemaan, miten toiset haluaisivat hänen reagoivan. Yrityksessään sulautua mahdollisimman huomaamattomasti normaaliin yhteiskuntaan hän tapailee Ritaa, jolla ei ole hajuakaan Dexterin pimeästä puolesta.

Lindsaylla on juuri sellainen kuivan ironinen ja hauska kirjoitustyyli, joka kolahti minuun. Siksi luinkin kaksi kirjaa peräjälkeen, mutta täytyy sanoa että nyt on pidettävä jo tauko. Kirjat olivat melko samantyylisiä, kuten varmaan kaikki muutkin Dexter -sarjan kirjat, mutta hauskaa ajanvietettä nämä olivat. Kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa en ole aiemmin seurannut, mutta ehkä nyt on katsottava jakso tai pari, jotta tiedän kuinka hyvin kirjojen ironia ja huumori on saatu siirrettyä tv-ruudulle. 

Dennis Lehane: Suljettu saari

Teddy Daniels on liittovaltion sheriffi, joka on lähetetty Shutter-nimiselle saarelle Aschcliffen vankimielisairaalaan tutkimaan kadonneen potilaan tapausta. Uuden parinsa Chuckin kanssa he toteavat, että skitsofreniaa sairastava Rachel Solando on kertakaikkiaan hävinnyt, vaikka karkaaminen suljetusta huoneesta tuntuu olevan täysin mahdotonta. Rachelin jättämien salakielisten vihjeiden avulla he pääsevät tutkinnassaan eteenpäin, mutta esille tulee enemmän ja enemmän omituisia seikkoja vankimielisairaalan toiminnasta. Teddystä alkaa tuntua, ettei heitä aiota Chuckin kanssa päästää lähtemään pois ollenkaan.

Jännittävä kirja. Vielä juuri ennen loppua minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kaikki loppujen lopuksi ratkeaa. Jännitys tiheni pikkuhiljaa ja yllätyksiä tuli eteen tämän tästä. Kuitenkin lukiessani kuvittelin tietäväni juonesta kaiken ja olin jopa sitä mieltä, että kirja oli vähän tylsä. Loppu kuitenkin muutti kaiken. Todella mielenkiintoisesti kirjoitettu psykologinen romaani, joka jätti pohdittavaa vähäksi aikaa. 

Carlos Ruiz Zafon: Enkelipeli

David Martin haaveilee kirjailijan urasta, mutta on jämähtänyt kirjoittamaan halpoja seikkailukirjoja salanimellä. Elämä ei muutenkaan näytä hyvältä, sillä hän saa kuulla olevansa vakavasti sairas. Kustantaja Andreas Corelli tarjoaa hänelle sopimusta, joka tuntuu ratkaisevan kaikki hänen ongelmansa. Epäilyksistään huolimatta hän lupautuu kirjoittamaan Corellille kirjan hänen haluamastaan aiheesta. Palkkio on huima, mutta seuraukset kauaskantoisia.

Kirjassa on samankaltaista mysteeriä, pahuutta ja romantiikka kuin "Tuulen Varjossa". Kirjat nivoutuvat yhteen henkilöiden kautta, mutta ovat silti täysin erilliset tarinat. Enkelipeli on paljon synkempi ja raaempi, enkä ihastunut siihen lainkaan yhtä paljon kuin mitä muistan Tuulen Varjosta pitäneeni. Ajatuksia se kyllä herätti, enkä voi sanoa sen olleen millään tapaa huono kirja, vain erilainen kuin odotin edellisen perusteella. 

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat - Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa

1700-luvulla kätilöitä ruvettiin vihdoin kouluttamaan muodollisesti pohjolassa, ensin Tukholmassa ja myöhemmin myös Turussa. Muualla euroopassa kätilöiden koulutus oli alkanut jo aiemmin. Kirja kertoo suomalaisten kätilöiden kouluttamisesta sekä työurasta niiltä osin kuin dokumentteja on ollut saatavilla. Kaikesta päätellen dokumentteja on säilynyt runsaasti niin koulutuksesta kuin esimerkiksi oikeudenkäynneistä, joissa kätilöitä on ollut todistamassa, sillä kirjassa seurataan monien kätilöiden työuraa ja henkilökohtaisia tapahtumia hyvinkin pikkutarkasti.

Kätilön työ mahdollisti naisille itsenäisen työnteon ja ansaitsemismahdollisuuden, se rinnastettiin käsityöläisammatteihin ja siihen kuului myös virkavelvollisuuksia kuten oikeudessa todistamista, tuon ajan naisille muuten lähes mahdottomia asioita. Kätilöt myös ansaitsivat melkoisia omaisuuksia sen ajan mittapuulla mitattuna. Kaikille kätilön ammatti ei kuitenkaan ollut mahdollinen tiukkojen pääsyvaatimusten takia.

Kirja antoi mukavan näkemyksen 1700-luvun naisten elämästä omalta suppealta kannaltaan, kertoen samalla myös sen ajan yhteiskunnallisista ja sosiaalisista normeista. Rohkeutta ja tahtoa ei näiltä naisilta puuttunut.

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

Christine herää aamulla vieraasta talosta, vieressään mies jota hän ei muista koskaan nähneensä. Peilistä hän näkee vanhan ihmisen kasvot, vaikka luulee olevansa parikymppinen. Hän ei muista mitään menneisyydestään. Mies kertoo olevansa Ben, hänen aviomiehensä ja selittää Christinen olleen vuosia sitten onnettomuudessa, jonka seurauksena hän ei muista menneitä tapahtumia eikä ihmisiä, sillä hänen muistinsa pyyhkiytyy tyhjäksi aina nukkuessa. Christine pystyy muistamaan vain pieniä välähdyksiä sieltä täältä.

Benin ollessa töissä Christinelle tulee puhelu mieheltä, joka kertoo olevansa hänen terapeuttinsa. Hän kehottaa Christineä katsomaan komerossa olevaan kenkälaatikkoon, josta hän löytää päiväkirjansa jota hän on ruvennut kirjoittamaan muutama viikko sitten. Sieltä hänelle selviää paljon tietoja joista Ben hänelle valehtelee tai jättää kokonaan kertomatta. Christine ei tiedä mikä on totta ja mikä ei, ehkä hän on itse tulossa hulluksi?

Tapahtumat aukeavat päähenkilölle pikkuhiljaa ja kirja etenee hyvin verkkaisesti kuten voi odottaakin. Oikeastaan vasta viimeisessä viidenneksessä rupesi oikeasti tapahtumaan ja asiat alkoivat edetä. Kirjaa oli siksi vähän puuduttavaa lukea, vaikkakin se oli hyvin kirjoitettu. Pienet epäjohdonmukaisuudet eivät oikeastaan häirinneet ja mielenkiinto säilyi loppuun saakka. Ei mikään huippujännittävä kirja, mutta mukava lukea silti.

Jan Guillou: Noitien asianajaja

Kirja on reportaasi Ruotsin ja muun Euroopan noitavainoista 1600-luvulla. Tai noitahysteriasta voisi kai paremmin puhua, sillä mitä enemmän oikeudenkäyntejä ja teloituksia tuli, sitä laajemmalle hysteria levisi ja noitia alettiin nähdä kaikkialla. Ruotsissa lapsitodistajat olivat yleisiä, he kehittelivät mitä mielikuvituksellisempia kertomuksia matkoista naapurin rouvien kanssa Blåkullaan paholaista tapaamaan ylösalaisin käännettyjen lehmien ja vuohien päällä. Lapset osasivat toimia myös "osoittajina", jotka pelkällä katseellaan näkivät heti oliko ohikulkeva nainen noita vai ei. Kukaan ei tietenkään epäillyt lainkaan, etteivätkö lapset puhuisi aina totta. Muutama rohkea kuitenkin löytyi, joiden mielestä koko noitatouhu oli täysin keksittyä. Heistä juontaa kirjan nimi.

Kirja oli kirjoitettu niin ironisella ja humoristisella tavalla ettei nauramista voinut välttää, vakavasta aiheesta huolimatta. Neljäsataa vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että senaikainen ajattelu ja kulttuuri ovat täysin käsittämättömiä nykyaikana. Kirjan lopuksi kirjailija ottaa vielä esille nykyajan "noitavainot". Loppujen lopuksi ihmiset toimivat nykyäänkin melko samalla tavalla tiettyjen asioiden suhteen, vaikkeivät sitä itse huomaakaan. Ikävänä esimerkkinä otetaan esille pedofiiliskandaalit Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, joissa ei loppujen lopuksi ollut mitään perää, mutta viattomien ihmisten maine saatiin tahrattua lopullisesti. Kuolemantuomioita ei sentään enää nykyään jaella niin ahkerasti kuin entisaikoina.

Suzanne Collins: The Hunger games

Pääsipä käymään niin, että ihastuin kirjaan jonka olin heti sen ilmestyttyä leimannut typeräksi ajanhukaksi, jota en ainakaan aio lukea. Oikeastaan ihastuin ensin elokuvaan, jonka löysin kirjaston dvd-hyllystä ja paremman puutteessa lainasin. Sen jälkeen oli pakko lukea myös kirja ja tällä hetkellä on menossa trilogian toinen osa.

Onneksi satuin näkemään elokuvan ennen kirjan katsomista, sillä nyt ne täydensivät toisiaan hyvin. Tiesin jo suurinpiirtein mistä kirja kertoo, sillä siitä on kirjoitettu paljon muissa kirjablogeissa. Kuitenkin luulen, että jos olisin lukenut ensin kirjan, en olisi ehkä jaksanut lukea sitä loppuun saakka. Kirja on kirjoitettu hyvin "yksinkertaistetusti" paremman sanan puutteessa. Toki kyseessä on nuortenkirja, mutta siltikin kaipasin enemmän taustatietoja, pohtimista, kuvailua. Joka tapauksessa kirja tempaisi mukaansa, vaikka tapahtumat olivatkin jo tuttuja elokuvasta.

Jäin vielä pohtimaan kirjan luettuani sitä, kuinka paljon murhat ja niiden tunteeton kuvaaminen osaltaan lisäsivät kiinnostusta kirjaan. Micael Dahlenin Ihmispedoissa argumentoitiin, että esimerkiksi murha-aiheiset elokuvat myyvät kaikista eniten. Murhat ja tappaminen kiinnostavat ihmisiä, samoin kuin murhaajat. Sama näyttää pätevän myös nuorten kirjoihin ja elokuviin. 

Micael Dahlen: Ihmispedot

Takakannen mukaan kirja kertoo viidestä murhaajasta, "joiden maine on levinnyt kaikkialle maailmaan". Tunnistin näistä nimistä yhden, Charlie Mansonin. Muut ovat ehkä kuuluisia, mutta eivät ainakaan minulle. En todennäköisesti kuulu tämän kirjan kohderyhmään, ellei tarkoituksena ollut sitten tehdä heistä vielä kuuluisampia, nyt ainakin yksi uusi ihminen tietää heidän nimensä ja sen, mitä he ovat tehneet.

Micael Dahlen kävi henkilökohtaisesti tapaamassa kaikkia viittä murhaajaa ja haastatteli heitä. Kuten hän itse kertoo useasti, hänestä tuli "pakkomielteinen". Kuvailut kirjailijan matkoista vankeja tapaamaan, heidän haastattelunsa ja murhien kuvailu vei noin puolet kirjasta. En tiedä mitä uutta hän näistä tapaamisista sai, muutamaa lausetta lukuunottamatta joita sitten analysoitiin myöhemmin kirjassa. Muuten murhat ja murhaajien elämäntarinat ovat niin tunnettuja, että suurin osa tiedoista on varmasti etsitty muista lähteistä.

Etukannen perusteella luulin kirjan keskittyvän siihen, miten murhaajista tulee niin kuuluisia, miksi ja miten on mahdollista, että heidän nimellään tehdään miljoonabisnestä ja mistä johtuu, että niin monet ovat halukkaita tapaamaan murhaajia, harrastamaan seksiä heidän kanssaan vankilassa ja jopa menemään naimisiin heidän kanssaan. Näitä aiheitä sivuttiin kyllä, mutta melko pintapuolisesti. Olisin toivonut kirjailijan haastatelleen enemmän esimerkiksi naisia, jotka menevät naimisiin vangin kanssa joka mahdollisesti ei koskaan vapaudu. Tällaista analyysia ei ollut, vaikka hän yhden kirjan päähenkilön vaimon tapasikin. Loppuosa kirjasta oli  kirjailijan omaa pohdintaa siitä, miksi yhteiskunta on sellainen kuin on, mikä tekee murhaajista niin kiehtovia ja mistä johtuu etteivät kaikki toteuta mielitekojaan murhasta.

Harvasta kirjasta on jäänyt näin "korni" olo, en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Loppukiitoksissakin osoitetaan ensin syvä kiitos murhaajille siitä, että he ovat sallineet kirjailijan tavata heidät ja jakaneet tarinansa hänen kanssaan, jonka jälkeen loppukaneettina muistutetaan että onhan ne uhrit ja heidän omaisensakin olemassa. Kirjassa käsitellään ja ihmetellään jonkinverran sitä teollisuutta ja bisnestä jota murhaajien nimillä tehdään, mutta kyllähän tämä kirja kuuluu aivan samaan kategoriaan, minkä kirjailija mainitseekin lopussa.

Michael J. Fox: Always looking up - The adventures of an incurable optimist

Aloin alunperin lukemaan tätä kirjaa reilut puoli vuotta sitten. Sain luettua ehkä kolmasosan, kunnes teknisten ongelmien vuoksi kirja hävisi Kindlestäni enkä saanut aikaiseksi hommattua sitä uudestaan ennenkuin nyt. Oli yllättävän vaikeaa löytää kohtaa johon lukemiseni jäi, sillä huomasin etten muista juuri mitään lukemastani. En kuitenkaan usko että väliin jäi lukematonta tekstiä, ainakaan toivottavasti.

Alku oli tosiaan ehkä vähän pitkäveteistä, ainakin ne kohdat joissa Fox kertoo parkinsonin taudin tutkimuksen rahoittamiseen perustamastaan hyväntekeväisyysjärjestöstä, sekä osallistumisestaan politiikkaan saadakseen tarpeeksi tukea kantasolututkimuksen hyväksymiseen. Tärkeitä asioita toki, eikä sovi unohtaa että hänen nimeään kantavasta hyväntekeväisyysjärjestöstä on tullut yksi johtavista rahoittajista parkinsonin - sekä myös muiden neurologisten sairauksien tutkimuksessa.

Kirjan parasta antia olivat kuitenkin kuvaukset Michaelin ja hänen perheensä elämästä ja ajatuksista. Hän kuvaa hyvin sitä, millaisia hankaluuksia parkinsonin tauti toisinaan aiheuttaa ja pohtii sitä, kuinka pitkän tien hän on joutunut kulkemaan hyväksyäkseen sairautensa. Mieleen tuli kyllä välillä onko hän tosiaan niin positiivinen kaiken aikaa kuin minkä kuvan kirjasta saa. Todennäköisesti ei, mutta toisaalta kirjahan kertookin positiivisesta elämänasenteesta. Pidin kovasti Foxin tavasta kirjoittaa, toivottavasti saan joskus käsiini hänen toisenkin kirjansa.

David Bodanis: E=mc2

Vaikka energian ja massan suhdetta kuvaava yhtälö on Einsteinin tuotos, tässä kirjassa ei keskitytä pelkästään häneen, vaan kerrotaan nimenomaan yhtälön elämänkerta. Toisin sanoen käydään lävitse sitä miten massaa, energiaa ja valonnopeutta on tutkittu, kuinka yhtälö liittyy suhteellisuusteoriaan ja mitä käytännön sovelluksia ja hyötyä siitä on. Atomipommin rakentaminen ja sodan aikaiset tapahtumat käydään lävitse hyvin yksityiskohtaisesti, mutta esimerkkejä on monia muitakin.

Kuulostaa ehkä kuivalta kirjalta ja osin se sitä olikin, mutta kirjaan oli saatu myös paljon eläviä esimerkkejä tiedemiesten omituisuuksista ja siitä, kuinka paljon uhrauksia tieteelle omistautuminen voi vaatia. Iso osa tekstistä meni välillä yli ymmärryksen, mutta aina jotain tiedonmurusia meni perille. Vaikka olen tiennyt mitä yhtälö aukiluettuna tarkoittaa, en ole todella käsittänyt mitä se oikeasti tarkoittaa ennenkuin nyt. 

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama

Kuolinsyyntutkija Kay Scarpetta palaa takaisin johtamaansa laitokseen ikävissä tunnelmissa. Hän on saanut tietoonsa, että laitokseen tuotu murhan uhri onkin mahdollisesti ollut elossa vielä sinne tuotaessa. Hänen viransijaisenaan toiminut Jack Fielding on kateissa ja on lisäksi antanut vääriä lausuntoja murhatun pikkupojan kuolintavasta omaisille. Pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä että Jackilla on jotain tekemistä molempien murhien kanssa.

Pitkästä aikaa luin Cornwellia, kiitos Helsingin kirjamessujen e-kirjatarjouksen. Kirjamessuviikolla joka päivä oli yksi e-kirja tarjouksessa, maksoi muistaakseni muutaman euron, joten en voinut olla hyödyntämättä tarjousta. Cornwellin Scarpetta-sarjan kirjat olivat aikoinaan lempikirjojani ja luin niitä uskollisesti, kunnes jossain vaiheessa ne rupesivat tökkimään. Välistä on jäänyt siis lukematta useampi kirja, mutta uskalsin kuitenkin antaa Cornwellille uuden mahdollisuuden.

Mitenkään kovin innostuneesti en tätä kirjaa ruvennut lukemaan ja lopulta lukemiseen menikin useampi kuukausi. Henkilöt olivat edelleen samoja kuin muissakin kirjoissa, myöskin heidän välisensä ongelmat ja suhteet tuntuivat olevan aivan samoja kuin aiemminkin. Jotenkin vain päällimmäiseksi tunteeksi jäi päähenkilö Kay Scarpettan negatiivisuus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Missään vaiheessa en tuntenut minkäänlaista sympatiaa häntä kohtaan, mikä tekee lukemisesta aika ikävän kokemuksen. Loppua kohti kirja kuitenkin parani ja viimeisen kolmanneksen kirjasta luin lähes yhdeltä istumalta. Ei tämä kuitenkaan niin hyvä ollut, että haluaisin lisää Cornwellia lukea, ainakaan lähiaikoina.

Lincoln Child & Douglas Preston: The book of the dead

Agentti Aloysius Pendergastin tarina jatkuu jälleen siitä mihin edellisessä kirjassa, Dance of deathissa jäätiin. Tämän kirjan juonesta ei voi oikeastaan kertoa mitään paljastamatta samalla edellisen kirjan tapahtumia, mutta edelleen pääosassa ovat Pendergastin lisäksi hänen veljensä Diogenes. Diogenesin suunnitelma kostaa veljelleen heidän lapsuudessaan tapahtunut kauhea onnettomuus ajaa häntä eteenpäin, eikä kenelläkään ole tietoa siitä, mitkä hänen lopulliset tavoitteensa ovat, ei edes Pendergastilla. 

Äärettömän mukaansatempaava kirja, jälleen kerran. Pendergast on ehdottomasti yksi suosikeistani, onneksi kirjoja on kirjoitettu monta vielä tämänkin jälkeen. Mitään muuta sanottavaa en tästä kirjasta keksikkään, laatu puhuu puolestaan. 

Laurie Helgoe: Introversion voima

Olen aina ollut se ihminen, joka väsähtää baari-iltana jo heti puolenyön jälkeen. Juhlat, joissa on paljon itselleni tuntemattomia ihmisiä on ehdoton kauhistus, enkä voi käsittää kuinka kukaan voi oikeasti viihtyä sellaisissa tapahtumissa. Olen hiljainen, viihdyn yksin erinomaisesti, eikä minun todellakaan tarvitse olla yhteyksissä muihin ihmisiin jatkuvasti. Tähän saakka olen ajatellut olevani ehkä vähän omituinen, sulkeutunut ja ujo, erilainen kuin muut ihmiset ympärilläni. Siksi olikin ihanaa lukea kirjaa, joka oli kuin minusta itsestäni kirjoitettu.

Kirjailija on psykologi ja introvertti, joka haastaa kirjassaan vallitsevan käsityksen siitä, että maailmassa ei pärjää kuin olemalla ekstrovertti: avoin, sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja kilpailuhenkinen. Nyky-yhteiskunta on rakennettu tälle mallille, mutta laajojen tutkimusten mukaan jopa yli puolet ihmisistä on enemmän introvertteja. Jako ei tietenkään ole mustavalkoinen, vaan ihmisillä on molempia ominaisuuksia vaihtelevissa määrin. Kirjassaan Helgoe kuvailee introvertteja luonteenpiirteitä ja mitä ne merkitsevät, sekä antaa ohjeita siitä, kuinka omasta "introverttiydestään" voi saada voimaa ja energiaa, sekä kuinka ekstrovertteihin ihmisiin tulisi suhtautua. Kirjan näkökulma on toki amerikkalainen, mutta perusperiaatteet ovat sovellettavissa täälläkin. Itseasiassa kirjassa ylistetään pohjoismaita, sillä täällä yhteiskunta on introvertimpi, kuten kaikki suomalaiset toki tietävät :)

Joshua Foer: Kaiken muistamisen taito

Muistiteemalla jatketaan. Edellinen lukemani kirja oli fiktiivinen kuvaus muistinmenetyksestä, nyt käsitellään päinvastaista asiaa, muistin parantamista. Kirjan nimestä voisi päätellä sen olevan itseapu-kirja tai opas, jonka avulla kukin voi harjoituttaa muistiaan. Toki kirjassa kerrotaan niksejä ja tapoja, joiden avulla esimerkiksi numerosarjojen mieleenpainaminen helpottuu, mutta jos todella on kiinnostunut petraamaan omaa muistiaan,  joutuu etsimään lisäapua muista lähteistä. Lisäksi kerrotaan paljon muistamisen ja muistin historiasta ja siitä, miten ollaan päädytty nykytilanteeseen, jossa kukaan ei oikeastaan muista enää mitään ilman "ulkoisia muisteja", kuten kännykän numeroluetteloa. Ennen kaikkea kirja kertoo kuitenkin kirjoittajan itsensä matkasta Usa:n muistimestaruuskilpailuihin.

Foer on toimittaja, joka sattui olemaan edellisissä muistimestaruuskilpailuissa tekemässä niistä juttua lehteen. Hän tapasi useita muistiurheilijoita, jotka (ainakin minusta) vaikuttivat olevan toinen toistaan erikoisempia persoonia. Muisti ja muistaminen rupesi kiinnostamaan häntä enemmänkin ja hän sai kipinän ruveta treenaamaan omaa muistiaan. Valmentajakseen hän sai brittiläisen muistiurheilijan Ed Cooken, jonka kanssa yhdessä hän valmistautui seuraaviin Usa:n mestaruuskisoihin.

Vaikka voisi kuvitella ettei muistamisesta ja muistin kehittämisestä saisi ainakaan mielenkiintoista kirjaa aikaan, Foerin kirjoitustyyli on sopivan hauska pitääkseen otteessaan. Väliin mahtuu paljon asiaakin ja kirjaansa kirjoittaessaan hän kävi tapaamassa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joiden muistikapasiteetti ylittää jopa tutkijoiden ymmärryksen, muun muassa Sademies-elokuvan esikuvana olleen Kim Peekin.

Lopuksi vielä pettynyt huomautus kirjan suomennetusta nimestä, joka on juuri niin tylsä kuin vai voi olla. Alkuperäinen nimi, "Moonwalking with Einstein" ei olisi ollut kovin vaikea suomentaa mielenkiintoisesti, ja varmasti olisi kerännyt enemmän huomiota. Ja jos nyt pilkkua ruvetaan viilaamaan, suomennos on hyvin epätarkka. Kuten Foer itsekin toteaa, muistiurheilu ja muistin parantaminen ei auta juuri muuhun kuin numerosarjojen ja ehkä ostoslistojen muistamiseen. Muistiinpainaminen vaatii tietoista ajattelua ja vaivaa, joten arkielämässä auton avaimet hukkuvat edelleen, eikä ohimennen tavatun puolitutun nimi välttämättä muistu mieleen. 

Sophie Kinsella: Muistatko minut?

                                   

Lexi Smart herää sairaalasta auto-onnettomuuden jälkeen ja huomaa, ettei muista mitään kolmesta viime vuodesta. Hän kuvittelee olevansa yhä sinkku, vaatimattomassa työssä ja rahaton. Todellisuudessa hän onkin naimisissa rikkaan miehen kanssa, töissä johtoasemassa ja menettänyt siinä sivussa ystävänsä. Hän ei muista aviomiestään Ericiä, eikä useimpia muitakaan ihmisiä ympärillään lainkaan, mutta yrittää parhaansa mukaan toimia kunnollisen aviovaimon tavoin ja saada jotain tolkkua elämästään.

Ensimmäisenä lukemisen aloitettuani särähti korvaan (tai tässä tapauksessa silmiin?) se, että ihmisiin viitattiin se-muodossa. Äärimmäisen ärsyttävää, vaikka tarkoitus onkin tuoda esiin epämuodollista puhetapaa. Lauseet, kuten "Millainen se on?", "En ole vielä valmis tapaamaan sitä" saivat niskakarvani pystyyn, eikä kirjan lukeminen jaksanut kiinnostaa paljoakaan. Taisin kuitenkin tottua kieleen, sillä joskus puolenvälin jälkeen kirja muuttui oikeasti kiinnostavaksi ja jopa hauskaksi. Ensimmäisen puoliskon lukemiseen meni parisen viikkoa, mutta loppuosan luin parissa päivässä. Kerrankin voin olla tyytyväinen siitä, etten yleensä jätä tylsiäkään kirjoja kesken, sillä tässä tapauksessa mielipiteeni kirjasta muuttui lopun myötä täysin.