perjantai 30. maaliskuuta 2012

Sophie Kinsella: I've got your number


Poppy Wyatt valmistautuu muutaman viikon päästä pidettäviin häihinsä, kun hän kadottaa kihlasormuksensa, arvokkaan perhekalleuden. Eikä siinä kaikki, samana päivänä myös hänen kännykkänsä varastetaan. Epätoivoissaan hän yrittää etsiä sormustaan, mutta löytää sen sijaan roskakorista pois heitetyn kännykän. Hädissään hän ottaa sen käyttöön, koska tarvitsee ehdottomasti kännykän organisoidakseen sormuksensa etsintöjä. Kännykän oikea omistaja, kiireinen yritysjohtaja Sam Roxton ei ole kovin ilahtunut joutuessaan jakamaan viestinsä ja meilinsä uteliaan Poppyn kanssa.

Tämä oli mukavan nopealukuinen kirja, hyväntuulinen ja hauskakin, vaikkakin The Undomestic goddess oli mielestäni parempi. Lukiessa ei kannattunut hirveästi ruveta pohtimaan epäloogisuuksia, kuten miten minkään yrityksen puhelin on niin kehnosti suojattu että kuka tahansa ulkopuolinen voi ruveta sitä käyttämään tuosta vain. Eikä tätä kirjaa ole vakavasti otettavaksi tarkoitettukaan, erinomaista viihdettä siis. 

torstai 29. maaliskuuta 2012

Walter Isaacson: Steve Jobs


Hädintuskin tiesin kuka Steve Jobs oli, ennenkuin lehdet alkoivat olla täynnä juttuja hänen lähestyvästä kuolemastaan. Kun hän sitten syksyllä 2011 kuoli, ei voinut välttyä tietämästä kuka hän oli ja mitä tehnyt elämänsä aikana. Hänet nostettiin lehdistössä sankariksi, jonka fanit itkivät Applen kauppojen edessä ja surivat avoimesti. Jobs oli sairastanut haimasyöpää jo muutaman vuoden. Tajutessaan ettei ehkä eläisi enää montaa vuotta hän otti yhteyttä Walter Isaacsoniin, jotta hän kirjoittaisi Jobsista totuudenmukaisen elämänkerran. He tekivät läheistä yhteistyötä parin vuoden ajan, mutta Isaacsonilla oli myös vapaat kädet haastatella ketä vain mieleen juolahti, ystäviä sekä vihamiehiä, sensuroimatta kirjaa mitenkään. Käsitin, ettei Jobs edes lukenut käsikirjoitusta ennen kirjan julkaisemista.

Jobsista ja hänen luonteestaan ja persoonastaan välittyy hyvin tarkka, mielenkiintoinen kuva. Päämäärätietoisuuden ja pikkutarkan perfektionistin ohella hän oli myös ilkeä pomo, joka saattoi räjähtää pienimmästäkin syystä eikä piilotellut mielipiteitään. Hänen pakkomielteensä kaikkien pienimpienkin yksityiskohtien täydellisyydestä johti välillä suuriin ongelmiin ja myöhästymisiin lähes valmiiden tuotteiden kanssa, kun Jobs päättikin ettei laitteen ulkomuoto tai käytettävyys ollut tarpeeksi hyvä, vaan kaikki oli aloitettava alusta. Hänellä oli hyvin selvät mielipiteet siitä mikä oli paskaa ja mikä loistavaa asiasta kuin asiasta, eikä mitään välimuotoa ollut olemassa.

Suuressa osassa kirjassa on tietenkin Apple ja sen tuotteet, ja kirjan voikin katsoa olevan melko suoraviivaista markkinointia paikka paikoin. Toisaalta tuskin 600-sivuista kirjaa kukaan Applesta ja Jobsista täysin tietämätön rupeaa lukemaankaan. 

torstai 15. maaliskuuta 2012

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu


Miten on mahdollista, että Kiinasta tulee niin paljon huippusuorittajia? Pianisteja, viulisteja, tohtoreita, lääkäreitä, voimistelijoita... Tämä kirja antaa hyvin konkreettisen käsityksen mistä kiinalaisten menestyminen johtuu, eikä siinä ole geeneillä mitään tekemistä. Kyse on kiinalaisesta tavasta kasvattaa lapsia. Amy Chua kertoo, kuinka on kasvattanut omat lapsensa kiinalaisen mallin mukaan ja vertailee, kuinka se eroaa tyypillisestä länsimaalaisesta tavasta. Toki kyse on vain karkeista yleistyksistä, sillä ei ole olemassa mitään yhtä "länsimaalaista lastenkasvatustapaa", kuten kaikki ymmärtävät. 

Amyn vanhempi tytär, Sophia, on menestyksekäs pianisti ja kympin oppilas koulussa. Nuorempi tytär Lulu kasvoi viulun parissa ja menestyi myöskin koulussa. Koulumenestys oli itsestäänselvä asia, sillä kiinalaisäidit eivät kertakaikkiaan hyväksy kymppiä huonompia numeroita. Kotona harjoitellaan, päntätään, uhkaillaan, huudetaan ja solvataan niin kauan että asiat pysyvät päässä. Sama koskee Amyn tytärten pianon ja viulun soiton harjoittelua. Soittamista harjoitellaan monta tuntia päivässä, kiukuttelua ei hyväksytä, eikä äidille sanota vastaan. 

Kirja herätti paljon tuntemuksia, lähinnä mietin mielessäni kuinka itsekäs ja  tyrannimainen äiti Amy oli. Kuitenkin siitä nousi myös toisenlaisia ajatuksia. Kuten Amy kirjassaan kuvaa, hän käytti kaiken vapaa-aikansa tytärtensä soittamisen vahtimiseen ja valmentamiseen ja koulumenestyksen valvomiseen. Tämä tietysti tarkoitti myös sitä, ettei tyttärillä ollut vapaa-aikaa, ei aikaa tavata ystäviään koulun jälkeen tai mennä yökylään, mutta kuinka moni äiti oikeasti käyttää kaiken työstä liikenevän aikansa lastensa kanssa? Toki tässä kasvatustyö meni täysin överiksi, eikä kenenkään lapsen soisi kokevan samanlaista painostamista ja kohtelua kuin Amyn lasten, mutta inhimillisemmässä mittakaavassa suunta on oikea. Lasten kanssa tulisi viettää paljon enemmän aikaa, olla kiinnostuneita heidän tekemisistään ja menemisistään sekä asettaa heidät etusijalle elämässään. 

Amy Chuasta jäi mielikuva, ettei hänellä ole minkäänlaista empatiakykyä ketään kohtaan, eikä kykyä nähdä kenenkään muun tunteita ja toiveita kuin omiaan. Haluaisin kovasti tietää, mitä Amyn tuttavat, työtoverit ja ystävät ovat hänestä ajatelleet luettuaan kirjan. Jos omaan ystäväpiiriini kuuluva henkilö kirjoittaisi samanlaisen kirjan omien lastensa kasvatuksesta voi olla, etten osaisi enää suhtautua häneen samalla tavalla totuuden paljastuttua. 

torstai 8. maaliskuuta 2012

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe


Kirja kertoo Englannin kuninkaan Yrjö VI:n selviytymisestä änkytyksestä, joka uhkasi hänen kykyään hoitaa maansa asioita. Avun hän sai Australialaissiirtolaiselta, Lionel Loguelta, jonka pojanpoika kirjan kirjoittaja on. 1900-luvun alussa ei vielä ollut varsinaista puheterapiaa, vaan Lionel oli opiskellut muun muassa ilmaisutaitoa ja näyttelemistä.

Kirja perustuu Lionel Loguen säilyneeseen kirjeenvaihtoon, päiväkirjoihin ja leikekirjoihin, joita hän piti uskollisesti koko elämänsä. Myös kuninkaan päiväkirjoja ja omaelämänkertaa on käytetty lähteenä. Näiden avulla tarinasta on saatu hyvinkin yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen, mutta täytyy sanoa, että eniten kirjassa minua kiinnosti historialliset tapahtumat, sodan kuvaus ja silloisen yhteiskunnan kuvailu. Itse kuninkaan puheterapiasta ei hirveän paljoa kerrottu, sillä Lionel tuskin oli kuvaillut päiväkirjoihinsa kovinkaan yksityiskohtaisesti käyttämiään tekniikoita. Kuninkaan puheen edistymisestä kerrottiin siteeraamalla lehtiartikkeleita, joissa hänen puhettaan ja puhevikaansa kommentoitiin välillä melko suorasukaiseen tyyliin.

Ei kirja tylsä ollut, mutta luulen, että elokuva on saatu mielenkiintoisemmaksi jo sen vuoksi, ettei siinä ole tarvinnut seurata oikeita tapahtumia niin tarkkaan, vaan sitä on voitu dramatisoida, toisin kuin kirjaa. Nyt kuningas ja hänen puheongelmansa jäivät oikeastaan vähän sivuseikaksi. Mutta niinkuin kirjan takaliepeessä todetaan, kirja täydentää ja laajentaa elokuvan tarinan.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

C. J. Sansom: Luostarin varjot


1500-luvun Britanniassa on meneillään reformaatio; paavinvalta on julistettu laittomaksi ja kirkon päämiehenä toimii kuningas. Luostarilaitos aiotaan lakkauttaa syyllä millä hyvänsä. Scarnseassa sijaitsevaan luostariin on lähetetty valtuutettu tutkimaan väärinkäytöksiä ja hoitamaan luostarin lakkautusta, mutta eräänä yönä hänet murhataan raa'asti. Murhaa tutkimaan lähetetään Matthew Shardlake apulaisensa Markin kanssa. Alkuun yksinkertaiselta tuntunut selvitystyö muuttuu aina vain monimutkaisemmaksi uusien tietojen paljastuessa, eivätkä tutkijat voi luottaa kehenkään.

Kertakaikkisen hyvä kirja. Henkilöt olivat mielenkiintoisia, ja päähenkilö suorastaan inhimillisen oloinen heikkouksineen ja vikoineen. Takakannessa kirjaa verrataan Umberto Econ Ruusun nimeen, ja jos se on yhtä hyvä kuin tämä, taidan uskaltautua lukemaan senkin jossain vaiheessa. Sansomin muut kirjat pääsivät kuitenkin kertaheitolla lukulistalleni.