Anna Godbersen: Huumaa

Huumaa sai kunnian olla vuoden viimeinen lukemani kirja, vuosi päättyy siis melko keveissä tunnelmissa. Eletään vuotta 1899 ja Manhattanin seurapiireissä kuohuu. Henry Schoonmaker ja Elizabeth Holland ovat julkistaneet kihlauksensa kaikkien yllätykseksi. Monet olivat odottaneet Henryn naivan Elizabethin ystävän Penelopen, samoin kuin Penelope itsekin. Elizabethilla ja Henryllä ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa, vaikka kumpaakaan ei lähestyvä avioliitto ilahduta lainkaan. Ystävyys- ja perhesuhteet joutuvat koetukselle kaikkien yrittäessä vaikuttaa tuleviin tapahtumiin omien etujensa nimissä.

Vaikka kirjaa tuskin voi kuvata muuten kuin keveäksi lukemiseksi, se oli aivan oikeanlainen lomakirja. Juonitteluja, rakkautta ja pukuloistoa, kirjasta ei puuttunut oikeastaan mitään. Siinä oli juuri tarpeeksi ilkeitä ihmisiä ja kutkuttavia juonenkäänteitä, jotta mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun. Toki kirja myös päättyi sellaiseen kohtaan, että seuraavakin osa on etsittävä käsiin. 

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami on japanilainen kirjailija, jolta on suomennettu useita teoksia. En ole lukenut niistä yhtäkään, mikä on harmi, koska olisin ehkä saanut tästä kirjasta jotain enemmän irti jos olisin. Juoksemisen filosofiansa lisäksi hän pohtii kirjassa myös romaanikirjailijana olemisen vaatimuksia sekä sitä, miten juokseminen sopii yhteen kirjoittamisen kanssa.

Miksi sitten lainasin tämän kirjan? En ole ihan varma, en nimittäin todellakaan ole mikään juoksija. En ikimaailmassa pystyisi juoksemaan maratonia, kymmenen kilometriäkin tekisi tiukkaa. Kuitenkin aloitin hölkkäharrastuksen muutama vuosi sitten ja jotain kummallisen koukuttavaa siinä on. Se tunne, kun huomaa viimein pystyvänsä hölkkäämään kauemmin kuin viisi minuuttia ilman että tuntee kuolevansa on upea! Ajattelin Murakamin käyvän läpi kirjassaan samankaltaisia tunteita ja niin hän käykin. Tosin täysin eri tasolla kuin mitä itse olen, kirjassaan hän kertoo valmistautumisestaan ties kuinka monenteen maratoniinsa. 

Ei tämä mikään maata mullistava lukukokemus ollut, ehkä jopa vähän pitkäveteinen välillä. Kuitenkin oli mukava lukea jonkun pitkään juoksemista harrastaneen ajatuksia ja kokemuksia, sekä huomata että tuska ja epätoivo seuraavat mukana vaikka juoksisi kuinka pitkään. En enää tunne itseäni ihan niin onnettomaksi sunnuntaihölkkääjäksi, pääasia on saada itsensä liikkeelle. 

C. J. Sansom: Musta tuli

Kyttyräselkäinen asianajaja Matthew Shardlake on jälleen saanut toimeksiannon Englannin kuninkaan pääministeri Thomas Cromwellilta. Hänen pitää etsiä salaperäistä mustaa tulta sekä sen valmistusohjetta, sillä ilman sitä Cromwellin asema hovissa horjuu uhkaavasti. Tuntemattomat viholliset uhkaavat Shardlakea ja kaikkien asiasta jotain tietävien henki on vaarassa. Samaan aikaan hän yrittää saada pelastettua nuoren Elizabethin kuolemantuomiolta. Häntä syytetään serkkunsa murhaamisesta, mutta Elizabeth ei suostu puhumaan mitään tapauksesta.

Kirja sijoittuu 1500-luvun Englantiin ja Cromwellkin on oikea historiallinen henkilö. Kirjailijalla on myös paljon tietoa sen ajan elin- ja asuinolosuhteista, jotka ylimalkaisestikin kuvailtuna saavat inhon väreet kulkemaan iholla. Liejua, likaa ja jätteitä haisemassa kaduilla ja kodittomia kerjäläisiä tuhansittain. Jos jouduit vankilaan, hyvällä onnella kuolit siellä ennen joutumista kidutuslaitteisiin tai kitumaan hitaasti kuoliaaksi hirressä.

Tapahtumat etenevät kirjassa verkkaisesti. Toisaalta on ihana lukea välillä kirjoja joissa kaikki ei selviä parilla puhelinsoitolla, eikä paikasta toiseen liikuta muutamassa minuutissa. Toisaalta taas tarina oli ehkä liikaakin venytetty ja hidastempoinen. Sivuja on lähes 600, mielestäni siitä olisi hyvin voinut tiivistää jonkinverran pois. Pidin kyllä enemmän Sansomin edellisestä kirjasta Luostarin varjot, sillä siinä loppuratkaisu tuli yllätyksenä ja tarina kiinnosti loppuun saakka, tätä lukiessa tuli jo vähän ähky puolenvälin jälkeen. Shardlake -sarjassa on englanniksi ilmestynyt Mustan tulen jälkeen jo kolme kirjaa, aion kyllä lukea nekin.

Philippa Gregory: The Lady of the Rivers

Jacquetta on jokien Jumalattaren Melusinan jälkeläinen ja saanut ennustamisen kyvyn. Hänet naitetaan Bedfordin Herttualle, joka yrittää Jacquettan avulla saada selville viisasten kiven salaisuuden, sekä saada apua Englannin sotatoimiin Ranskassa. Kaikenlaisen taikuuden ja ennustamisen käyttäminen on kuitenkin vaarallista, sillä 1400-luvun Englannissa noituudesta syytetyt poltetaan roviolla.

Ylläoleva juoniselostus kattaa suunnilleen ensimmäiset sata sivua kirjasta. Sen jälkeen tapahtuu hengästyttävän paljon asioita; sotia, juonitteluja, vallankaappauksia... Itseasiassa kuvittelin aloittaessani kirjan lukemisen, että Jacquettan yliluonnolliset taidot olisivat suuremmassa osassa ja vaikuttaisivat enemmän kirjan tapahtumiin. Loppujen lopuksi kirja kertoo kuitenkin enemmän Henry VI:n ja kuningatar Margaretin tarinaa, jossa kylläkin Jacquettalla on hyvin keskeinen osa. 

En pitänyt kirjailijan tavasta kertoa tarinaa. Vaikka kirja on kirjoitettu Jacquettan näkökulmasta, jäi se kuitenkin todella irtonaiseksi, eikä henkilöihin saanut oikein otetta. Esimerkiksi Jacquettan lasten syntymät kuitattiin sillä, että kerrottiin syntyneen lapsen nimi ja seuraavaksi Jacquetta palasikin jo hoviin ja jätti lapsensa hoitajien ja imettäjien huomaan. En pysynyt lainkaan perässä siitä, kuinka monta lasta hänellä lopulta edes oli. Kaipasin enemmän yksityiskohtien kuvailua, mutta myös ympäristön ja ihmisten kuvailua. Minulla ei esimerkiksi ole minkäänlaista mielikuvaa 1400-luvun englantilaisten pukeutumisesta, eikä kyllä ole tämän kirjan lukemisen jälkeenkään. Jotenkin tuntui kuin olisi lukenut lasten satua; saduissahan ei juuri mennä yksityiskohtiin, vaan juurikin vain kerrotaan tapahtumista ulkopuolisen silmin. 

Haukuttuani kirjailijan tavan kirjoittaa täytyy lopuksi myöntää, että mieleenkään ei tullut jättää kirjaa kesken. Tempauduin täysin mukaan tapahtumiin. Olen pohtinut haluanko lukea muita kirjailijan kirjoja, enkä ole vielä päässyt siitä selvyyteen. Gregoryn kirja Valkoinen kuningatar kertoo Jacquettan tyttären Elisabetin tarinan, joten se olisi looginen valinta seuraavaksi luettavaksi. Mielenkiintoa toki lisää myös se, että henkilöt ovat todella olleet olemassa ja tapahtumat perustuvat todellisiin tapahtumiin.

Sandra Brown: Savuverho

Toimittaja Britt Shelley herää aamulla etsivä Jay Burgessin elottoman ruumin vierestä, eikä hänellä ole mitään muistikuvia illan kulusta. Pian hän tajuaa olevansa pääepäilty murhasta. Railey Gannon kiinnittää huomionsa tapahtumiin ja huomaa niiden muistuttavan kovasti erästä toista kuolemaa viisi vuotta sitten, jossa hän itse oli epäiltynä.

Voi plääh, muuta ei voi sanoa. Oliko syy sitten käännöksessä vai jo alkuperäisessä tekstissä, mutta kirja tökki ja pahasti. Juonikaan ei parhaasta päästä ollut, mutta yritystä löytyi sekoittaa tapahtumia niin, ettei lukija pääsisi perille kuka on pahis ja kuka ei. Mutta kun teksti on yhtä töksähtelevää kuin jos itse kirjoittaisin kirjaa, tulos ei ole hyvä. Mieleeni tulee sana lapsellinen kuvaamaan käännöstä. Olen ajatellut samaa monen muunkin kirjan kohdalla, tosin en voi tietää olisiko vaikutelma sama, jos lukisin kirjan alkuperäisellä kielellä. Tämä on kuitenkin yksi suuri syy miksi luen mieluummin englanniksi kuin suomeksi. 

David Hewson: Kuoleman vuodenaika

Nic Costa on nuori ja tinkimätön roomalaispoliisi, joka saa uudeksi parikseen täydellisen vastakohtansa Luca Rossin. Nic kuulee Vatikaanin kirjastossa sattuneesta ammuskelusta ja vaikka heillä ei ole toimivaltaa Vatikaanissa, he menevät paikalle. Tapon todistajana on Sara Farnese, salaperäinen ja etäinen yliopisto-opettaja, jonka selvittämän vihjeen avulla he löytävät kolme muuta raa'asti murhattua ihmistä. Murhat eivät lopu tähän, mutta kaikilta uhreilta löytyy yksi yhteinen tekijä, Sara.

Vaikka kirjailija on englantilainen, hän on saanut luotua kirjaan upean italialaisen tunnelman. Rooma kesähelteellä, upeat rakennukset ja maalaukset pystyy tuntemaan ja näkemään lukiessa selvästi. Päähenkilöt ovat mielenkiintoisia, eikä heidän puutteitaan ole siloiteltu. Vaikka murhaaja paljastettiin jo suunnilleen kirjan puolivälissä, ei kirjan pointti ollutkaan murhaajan miettiminen ja etsiminen, vaan kaiken taustalla olevan juonittelun ja salailun paljastuminen. Loppuratkaisu oli mielenkiintoinen, kerrankin voi sanoa että luettavaa riitti loppuun saakka eikä loppu ollut pettymys.

Kirja on ensimmäinen Nic Costa -sarjassa, josta on suomennettu tämän lisäksi ainakin kaksi muuta kirjaa. Englanniksi kirjoja on ilmestynyt jo kymmenen, joten luettavaa riittää joksikin aikaa.

Marco Iacoboni: Ihmisten peilaus - kytkeytymisemme uusi tiede

Kirja keskittyy peilineuronien toimintaan ja tutkimukseen. Peilineuronit ovat erittäin tärkeitä esimerkiksi ihmisen sosiaalisessa toiminnassa, empatiassa ja muiden ihmisten tulkinnassa. Juuri näiden neuronien avulla ymmärrämme toistemme mielentiloja, tunteita ja tekoja. Oikeastaan kirja oli yhdistelmä tiedettä ja filosofiaa, sillä sitä mukaa kun ymmärryksemme aivojemme toiminnasta ja neuronien vaikutuksesta omaan toimintaamme selkenee, joudumme myös miettimään olemisen filosofiaa uudelleen.

Tässäkin kirjassa tuli esille se tosiasia, ettemme oikeastaan tee päätöksiä tai toimi tietyllä tavalla toisten ihmisten kanssa tietoisesti, vaan aivomme tekevät päätöksiä ja tulkitsevat ympäristöä tiedostamattamme suuren osan ajasta. Samasta asiasta hieman eri yhteydessä kirjoitti myös David Eagleman. 

Nyt taitaa olla korkea aika jättää tietokirjat kirjaston hyllyille vähäksi aikaa ja keskittyä kaunokirjallisuuteen enemmän. En edes ole mitenkään tieteellisesti suuntautunut ihminen, joten ihmettelen kyllä mistä tämä innostus tietokirjoihin on tullut. Uuden vuoden lupaukseni voisi olla vaikkapa osallistua joihinkin blogeissa pyöriviin haasteisiin ja tutustuttaa itseni uusiin kaunokirjallisiin tuttavuuksiin.